28.12.2016

i’m still waiting for the world to end


Olen yrittänyt aloittaa tämän postauksen pari kertaa viimeisten viikkojen aikana, mutta tekstiä on ollut äärettömän vaikea tuottaa. En saa aloitettua, vaikka asiaa ehkä olisikin. Ei mitään kovin mielenkiintoista tai tärkeää, mutta ei blogiani mistään laatusisällöstä tunnetakaan. Tykkään kirjoittaa mitä mieleen tulee, ja kykenemättömyyteni luoda sisältöä tänne säännöllisesti viimeisen parin vuoden ajan on ollut jokseenkin turhauttavaa.
Kai mä luon jotain paineita itselleni siitä mitä blogin pitäisi olla, joka tietty vaikeuttaa postaamista kun stressaan turhasta. Musta tuntuu että blogien säännöllinen lukeminen auttaisi, mutta jotenkin se on jäänyt ja nyt mulla olisi ainakin vuoden edestä luettavaa jäänyt välistä. Luen kyllä paljon blogeja, mutta ne ovat yleensä vanhempia, kertovat esimerkiksi jonkun sairaushistoriasta ja ovat "valmiita", jolloin voin lukea koko homman kerralla läpi. Sen sijaan kaikki seuraamani lifestyle/alt-blogit ovat jääneet lukematta. Kyllä mua yhä kiinnostaa, mutta jotenkin en saa aikaiseksi? Josko alkaisin pikkuhiljaa lukemaan taas niitäkin. Katsotaan!

Joulu tuli ja meni, mä olin kipeenä mutta oli silti mukavin joulu vuosiin. Yleensä panikoin koko joulun huoneessani sukulaisia jotka ovat kylässä ja kuolen nälkään/janoon/kusihätään kun en uskalla poistua huoneestani, mutta tänä jouluna päätin ottaa chillisti, ei ne mua syö. En tiedä auttoiko asiassa enemmän uusin lääkitykseni sosiaalisten tilanteiden pelkoon, vai lomamatka aikaisemmin tänä vuonna jona vietin kaksi viikkoa yhdessä edellämainittujen sukulaisten kanssa ilman pakopaikkaa, mutta tällä kertaa uskalsin enimmäkseen olla vapaasti kotonani. Jes.
Olin tosiaan kipeänä, olen ollut suurimman osan joulukuuta. Tälläkin hetkellä mulla on silmätulehdus kummassakin silmässä, flunssa, kurkku paskana ja oikea korvani on kuuro (tiedä sit mikä siinä on vikana mutta kuuro se on ollut maanantaista lähtien) joten en siis tosiaankaan ole mikään terveyden perikuva. Muistan vanhat hyvät ajat kun en ollut ikinä sairaana, tänä vuonna mulla on ollut joku rutto parin kuukauden välein, hah. Vähän stressaa onko mussa jotain enemmänkin vialla. Käyn ehkä lähipäivinä lääkärissä ellen jänistä (taas).  Vähän tosin myös huolehdin etteivät ota mua vakavasti siellä ja joudun jonottamaan terveyskeskuksessa joku viisi tuntia ihan vain jotta joku sairaanhoitaja vois nauraa mut ulos sieltä. Jännätään miten käy.

Tää lienee mun vika postaus vuodelta 2016, joten toivotetaan jo tässä välissä hyvää uutta vuotta! 2016 oli semikauhee kokemus. Vuoden alussa ajattelin vielä että tästä tulee tosi jees, aloitan testot ja muutan omilleni mut paskasti kävi. Testot toki aloitin ja se on yhä ihan mieletöntä ja oon siitä onnellinen! Mut muuten olisin kyllä voinut jättää tän vuoden välistä. Toivottavasti 2017 on parempi.

Anyway, hyvää uutta vuotta kaikille! Viettäkää kiva vuodenvaihde ja toivottavasti mäkin paranen siihen mennessä!

31.10.2016

find your way back to the grave


Nyt ei runosuoni syki niin ei aleta pakolla vääntämään, kunhan halusin heittää nämä kuvat tänne pikaisesti. Sillee halloweenin kunniaksi? Kuvat on otettu keskellä yötä erittäin huonossa valaistuksessa, sori siis laadusta!
Anyway, hyvää halloweenia kaikille, vaikka sitä ei suomessa juhlitakaan. Me pidettiin omat erittäin kämäiset bileet jo lauantaina aika väsyneissä tunnelmissa, mutta kivaa oli silti. Vähän haaveilen et joku vuosi mulla olisi kavereita ja voisin pitää kunnon naamiaisjuhlat, mut se taitaa mun sosiaalisilla kyvyillä olla melko mahdoton unelma. Toisaalta sain just uusia lääkkeitä ahdistukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon, eli mistäs sitä tietää jos ne vaikka auttais ja onnistuisin taas luomaan sosiaalisia kontakteja. Mikä villi ajatus!

13.10.2016

so i'm a little bitter, baby, keep on coming back


Tähän blogiinkin voisi yrittää taas joskus panostaa. En lupaa mitään, mutta ehkä pikkuhiljaa palailen tähänkin maailmaan vähän aktiivisemmaksi osallistujaksi. En tiedä mihin tyylisuuntaan blogiani haluaisin viedä, mutta ehkä sekin selkiintyy joskus. Olen kuitenkin ajatellut että ne angstisimmat ajatukseni voisin alkaa jättämään pois julkisesta levityksestä. Huomiohuorana voi olla vaikeaa, joten olen pohtinut myös anonyymin blogin avaamista. Saisi yhä leviteltyä ongelmiansa pitkin nettiä, mutta ilman omaa naamaansa eikä kukaan pystyisi suoraan yhdistämään sisältöä meikäläiseen. Tämä blogi sitten pysyisi täällä johon voisin sitten dumpata kuvat ja ne ei-niin-nolot asiat. The dream. (En kuitenkaan halua haudata täysin mt-aiheita saatikä muita "tabuja" tästäkään blogista. Ne ovat osa mua, ja mun mielestä näistä aiheista on tärkeä puhua. Sen sijaan ne tru teinin angstiset avautumiset ovat se osa jonka haluaisin jättää pois.)  No mutta, katsotaan mihin päädyn! Sitä pohtiessani mulle saa heittää postausehdotuksia, jos sitä kautta pääsisin vähän enemmän tähän hommaan kiinni. Jos mulla nyt enää aktiivisia lukijoita on tämän taukoilun jälkeen :---D 

Sananen vielä postauksen kuvista (ja vähän kuulumisia)! 
Kuvat on otettu siis ex-kämppäni parvekkeelta, josta oli mahtavat näkymät ja hyvä valaistus pärstäkuvien ottamiseen. Meikillä ole mitään kummempaa tarinaa, kunhan halusin testata tuota kultaista luomiväriä jonka ostin Sephorasta Sevillassa käydessäni. Kuvissa mukana myös kummalliset pigmenttimuutokset ihossani, selkäakne sekä jos tarkasti tihrustatte pienet amisviikseni jotka kovasti yrittävät vallata naamaani ahkerasta sheivaamisesta huolimatta. Helvete.

Muutin tosiaan takaisin vanhempien kanssa saman katon alle syyskuun lopussa. Olin siitä hetken erittäin ahdistunut, mutta nyt olen taas rauhoittunut. Mä olen nuori, mulla on aikaa. Mulla on pian sosiaalityöntekijän kanssa tapaaminen, jossa toivottavasti saan jonkinlaista selkeyttä suunnitelmiini. Tai siis, jos edes saisin tehtyä niitä suunnitelmia. En nyt kuitenkaan jaksa liikoja stressata asumisaiheesta, koulu on se kuumempi peruna. (Kiitos suomen kieli äskeisen lauseen mahdollistamisesta.) Siellä olen yhä kirjoilla, mutta nyt olen useamman viikon käynyt siellä kerta tai kaksi viikossa. Olen itse vakaasti päättänyt lopettaa sen mahdollisimman pian, mutta en ole toistaiseksi kehdannut. Niin moni mua kuitenkin yrittää saada käymään siellä, enkä halua olla pettymys. Tuskin siellä silti enää kauhean kauaa roikun. Sitten onkin kysymys mitä seuraavaksi. Ja milloin voin yrittää uudestaan. Tuskin uskallan nykyiseen kouluuni enää ikinä hakea, vaikka musta tuntuu että fiksuinta olisi ensin antaa itselleen aikaa kuntoutua ja sitten palata samaan mestaan. Mutta kun olen jo aiheuttanut siellä niin paljon vaivaa olemalla vaikea, eivät varmaan enää suostuisi minua sinne ottamaan. Onneksi kyseessä ei ole ainoa erityisoppilaitos suomessa, mutta kirpaiseehan se silti vähän kun tällä tavalla ryssin mahdollisuuteni. Huhhu. Oikeasti haluaisin opiskelemaan maskeerausta, mutta se maksaa eikä mulla ole tosiaankaan kymppitonnia heittää koulutukseen, varsinkaan kun takeita siitä että pystyisin siellä käymään ei ole. Muista unelmista en sitten tiedä. Mutta onhan tässä elämä aikaa. (Tuo nyt ei muuten oikeasti yhtään kuvasta ajatuksiani tämän hetkisestä tilanteestani koulun suhteen ollenkaan, halusin vain vaikuttaa rohkaisevalta näin loppuun. Oikeasti olen kauhuissani ja romahtamispisteessä stressin kanssa. Mut muuten menee ihan jees!)

22.8.2016

this is the anthem for the sick and rotten

 Berliinissä pongattu toveri joskus alkuvuodesta. Samaistun häneen, noin minäkin haluaisin hyppelehtiä pois.


Agh. Vituttaa. Olla minä. Arvostaisin toimivia aivoja. 
Myös blogini hidas päivitystahti vituttaa, ei siksi että kokisin tarvetta postata useammin tai jotain suurta surua siitä että en ole saanut tälläkään saralla mitään aikaiseksi, vaan siksi että kun tulee tarve avautua joudun selittämään saman tien viimeisen puolen vuoden tapahtumat koska ne liittyvät juttuun olennaisesti mutten ole kertonut niistä aikaisemmin..... 
Viimeksi inisin tulevasta muutostani ja siitä kuinka se ahdistaa, jos oikein muistan. No, muutto on hoidettu mutta ahdistus on yhä täällä. Ja nyt olen sitten muuttamassa takaisin vanhemmille. Kyl mä hei vähän päälle kuukauden asuin yksinäni. Saavutus sekin. Oma kämppä ahdistaa, en tiedä miksi.  Eikä tää täysin perseessä oleva sijainti kyllä ainakaan auta. Täällä on hyvät bussiyhteydet, vaan ei kulje junat. Ja tämä on paskempi homma ihmiselle joka kammoaa busseja. Olisi taas voinut miettiä loppuun saakka ennen kuin lähti muuttamaan. Toisaalta tuetun asumisen kautta et saa itse niin kauheasti paikkakuntaasi vaikuttaa. Hullun on pakko ottaa mitä tarjotaan. En tietty vain tämän takia ole muuttamassa, mutta se on ainoa syy minkä osaan erotella. Miljoona eri asiaa ahdistaa tässä kämpässä, mutten osaa kertoa mikä tässä nyt on oikeasti niin huonosti. Olen kuitenkin muuttamassa takaisin, se lienee se pointti. Torstaina menen keskustelemaan asumisohjaajani kanssa aiheesta. Vähän hävettää. (Tietty myös takaisin himaan muuttaminen ahdistaa, ei kyllä huvittaisi palata alkoholistimaman luokse kuuntelemaan sen sekopääjuttuja. Mutta sielläkin on parempi kuin täällä, joka taas kertoo siitä kuinka paskat fiilikset mulla on tässä asunnossa.)

Aloitin myös koulun 10.8. Erityiskoulu jonne pääsee vain ne harvat ja valitut. Opettajat muistivat kailottaa kuinka onnekkaita olemme kun tänne pääsimme, oli meinaa enemmän hakijoita kuin vuosiin, ja luokallehan otetaan vain 15 maksimissaan. Mahtoi vituttaa ensimmäisellä varasijalla ollutta. Tiedän tunteen, mulle kävi pari vuotta sitten samoin. Minulle tosin ei vapautunut paikkaa, toisin kuin tämän vuoden varasijalla roikkujalle. Ole hyvä.
Ensimmäiset pari päivää koulussa meni ihan hyvin, sitten iski aivoihin stoppi. Alkoi nonstop ahdistus joka tuntui fyysisenä pahana olona, sen pään sisäisen paskan lisäksi. Eikä ole muuten vieläkään mennyt ohi. Minä, joka en ole vuosiin satuttanut itseäni, olen oikeasti joutunut tappelemaan itseni kanssa etten urpo tekisi jotain aivan helvetin tyhmää. Rumat arvet eivät ole sen arvoisia. En nyt tiedä olenko lopettamassa koulun kokonaan vai vain vaihtamassa luokkaa valmalle, mutta itse olen kokonaan lopettamisen kannalla. Ei näillä aivoilla käydä koulua. Jotain päivätekemistä oletettavasti saadaan kipinän kautta järkättyä. Kunhan vain saisin tämän ahdistuksen helvettiin. Silti vituttaa ja häpeän aivan helvetisti. Ei mun vanhemmatkaan halua katsella tätä. Vuodesta toiseen samaa paskaa. Nekin varmaan haluais normaalin lapsen. Kyllä 19-vuotiaan pitäisi pärjätä ilman isän apua jokapäiväisessä elämässä. Pitäisi pystyä käymään koulussa ja ehkä vielä hei töissäkin siihen päälle. Mä nukun himassa. Ja menin vielä urpo antamaan niille jotain toivoa siitä että pystyisin itsenäistymään ja hoitamaan omia asioitani. Tällä hetkellä toivon etten ikinä olisi saanutkaan koko kämppää, enkä koulupaikkaa. Voisin syyttää muuta maailmaa saamattomuudestani. Nyt on vähän pakko myöntää että se kaikki on täysin oma vika.

Petän siis tällä itseni lisäksi isäni ja koko hoitohenkilökunnan joka on yrittänyt auttaa mua. Ehkä vähän kaikuu päässä erään kipinän työntekijän sanat siitä, kuinka hän uskoo minun valmistuvan tuosta koulusta kolmen vuoden kuluttua, ei epäilystäkään, sillä sen verran määrätietoista hommaa sinne pyrkiminen on ollut. Joo, jes, juu. Ja toisen työntekijän päivittely siitä kuinka olen täyttänyt kaikki tavoitteeni, oma koti ja koulupaikka, ja kuinka ylpeitä he siellä ovat nyt. Joo. Jes. Juu.

Vuosiin ei ole ollut näin kamala olla. Ymmärrän taas yläasteikäistä itseäni, jos se parka on ollut näin sekaisin niin ei ole suuri ihme että itsetuho on ollut jokapäiväinen kaveri. Huhhu. Tosin tästäkin voi repiä jotain positiivista, ainakin mulla on oikeasti mennyt välissä paremmin, edes jollain tasolla.

Ja tämä tekstikin on kuin yläasteikäisen Leon kirjoitusta. Helvetinmoista valitusta ilman itsesensuuria tai mietteitä siitä onko sitä kaikkea nyt ihan fiksu laittaa internettiin. Ainoa ero pikku-Leon ja nyky-Leon välillä on se että pikku-Leolla oli kavereita ja hyvä psyk.poli kontakti. Ouch.

6.7.2016

In a half hour i'll be fine, the next 29 minutes are gonna flow like concrete

Kuvat täysin aiheeseen liittymättömiä (paitsi kaksi alinta, minä tänään ja näkymä meikäläisen parvekkeelta) napattuna instagramista (@irtoraaja) jotta saisin tähän edes jotain kuvallista täytettä, läppärillä kun on vain vanhoja kuvia. 

Mulla oli pitkästä aikaa inspiraatiota kirjoittaa. Valitettavasti kone ei ollut sillä hetkellä auki ja se inspiraatio (=ahdistus) kerkesi jo laantua enkä nyt taas tiedä mitä helvettiä koitan selittää. Selitetään silti.

Viimeisestä postauksesta on jo tuhottoman pitkä aika ja tässä on kerennyt tapahtua paljon kaikenlaista. Hain tosiaan sitä tuettua asuntoa, ja sellainen mulle tarjottiinkin. Kaksi kertaa. Ensimmäisen hylkäsin huonon sijainnin takia mutta toisen hyväksyin. Nyt mulla olis niinkuin asunto. Tätä tekstiä en tosin kirjoita fiinisti ekasta omasta kodistani, vaan istun vanhassa huoneessani vanhempien luona patjan päällä, laginen läppäri sylissä. Niin ja pääsin myös kouluun. ykköshakutoiveeseeni, jes. Se olis sit alkamassa elokuussa, väliinputoajaelämä jää siis silloin taakseni!

Melkein kaikki kamani, mukaanlukien sänky, ovat uudessa asunnossani, mutta itse en vielä ahdistukseltani halunnut yöpyä siellä. Sain avaimet jo perjantaina mutta pyörin yhä vanhempien nurkissa. Asunnon saadessani olin innoissani tulevasta muutosta, mutta kun se oli oikeasti tapahtumassa ahdistuin ja aloin pitkittelemään asioita. Minähän joutuisin olemaan ihan yksin, vastuussa omasta eloonjäämisestäni. Ei vahvin lajini. En edes tiedä mikä siinä ahdistaa, mutta huono olo on silti. Aina välillä se laantuu ja ajattelen että siitä tulee ihan kivaa, kunnes se taas iskee täysillä. 

Ehkä tyhmintä tässä on että aina ahdistuksen ollessa pahimmillaan alan murehtimaan asunnon hajua. Kai se on joku pesuaine tai edellisten asukkaiden ominaistuoksu, mutta paha se on silti. En halua asua sen hajuisessa kämpässä. Haluan että kotini haisee minulta. (Ei sillä, eipä sekään mikään kukkaistuoksu ole, mutta tuttu ja turvallinen). Tämä on oikeasti ehkä suurin ahdistuksen aiheuttaja. Outo haju. Vittu että ottaa päähän olla näin vaikee. 

Huomenna varmaan pakotan itseni jäämään sinne yöksi. Joskus on pakko. Kaupassakin pitäisi käydä. Saatana.

(Mä en muuten tiedä miksi mun sivupalkissa oleva instagram-widget näyttää random aasialaisia naisia ja kynsitaidetta, mutten kyllä nyt jaksa sitä korjatakaan. Leikitään sit et siinä on minä.)

7.3.2016

It's what you can't deny 'cause it's the way you think mixed with the pills and drink


Tuli yhtäkkiä hirvee postausinto. Mikäs siinä sitten, niin harvoin tätäkään nykyään jaksan tehdä! Kuvatkin on nyt 2015 puolelta, josko näitä vanhempiakin saisi maailman nähtäväksi tuolta kansioista.

Olen ollut toimelias ja hoitanut Aikuisten Juttuja. Jokseenkin kammottavaa moinen, mähän oon oikeesti ihan kakara joten tää on vähän nostanut noita stressileveleitäkin. No mut mitäs pienistä, jos nyt sais vaikka nää asumisjutut rullaamaan. Mullahan on ollut vähän ongelmia tuetun asumisen hakemisessa kun mun ja ryhmänohjaajien käsitykset koko hommasta eros vähän turhankin paljon väärinymmärryksen takia, mut nyt oon sit hoitanut asian oman sossuni kautta ja paperitkin on lähteneet vetämään. Jes!
Jotenkin pelottaa kirjoittaa näistä tarkemmin tänne vaikka haluaisinkin, joten ehkä jätän nyt tarkemmat selitykset pois.

Oon viime aikoina myös matkustellut. En mitään pitkiä reissuja, mutta käynyt pikaisesti Saksassa ja Ruotsissa. Saksassa katsomassa twenty one pilotsien keikan ja ruotsissa the front bottomsien. Kummatkin olivat mahtavia.
The front bottoms on tosin ollut niin pitkään yksi mun lempi bändeistä ja sitä keikkaakin olin niin innoissani odottanut lähemmäs vuoden, että kyllä täytyy sanoa että se oli mulle se mahtavampi kokemus. Eipä twenty one pilotsissakaan mitään vikaa ollut, the front bottoms vaan nyt on mulle se ykkönen.
Muut ihmiset kyllä meinasivat vähän pilata tunnelmaa kummallakin keikalla, onko sitä pakko yrittää murskata jokaikinen ihminen lähietäisyydellä jotta pääsisi edes senttimetrin lähemmäs niitä idoleitaan. Kyllä mä ymmärrän että mitä lähempänä lavaa ollaan niin sitä coolimpi se kokemuskin on, mut ei se viides rivikään mikään täysin paska paikka ole. Itse olin niillä paikkeilla The front bottomsien keikalla, ja voi jeesus sitä puskun määrää. Luulin oikeasti litistyväni. Sit kun joku nero vielä päätti että crowd surfing on se juttu ja melkein katkoi niskani siinä myllerryksessä ei ollut paniikkikohtaus kaukana. En yhtään ihmettele miksi moinen on niin monella keikalla kiellettyä (Oli muuten sielläkin), se oli oikeasti helvetin pelottavaa kun yhtäkkiä joku aikuinen mies meinaa tippua mun niskaan. Vittuakos mä katson taakseni kun Brian on naaman edessä, mistä mä muka huomaisin että joku on sieltä tulossa. Jeesus. T. Vihainen kukkahattutäti.

No mut kyllä se yleisö rauhoittui parin ensimmäisen biisin jälkeen sen verran että pystyi esim. hengittämään ja oikeasti jopa nauttimaan olostaan. Ja oli se koko keikka kyllä sen kärsimyksen arvoista. Vitun mahtava meininki, ai perkele.

23.1.2016

i need to know that when i fail you'll still be here



Iltaa! Meikäpoika aloitti testot tässä maanantaina, eli siitähän onkin kohta jo viikko. Mitään ei tietenkään ole vielä tapahtunut, mutta onhan se silti aika perkeleen mahtavaa! Latasin myös ensimmäisen videon youtubeen (klik klik), ja vaikka se onkin jokseenkin kamala, niin se saa kelvata. Englantinihan on aivan kamalaa ja häpeän koko paskaa aivan helvetisti, mutta samalla haluan ihmisten näkevän sen. Se on meinaa vielä nolompaa jos kukaan ei edes katso sitä vaikka uskaltauduin lataamaan sen koko maailman nähtäväksi. Ehkä musta tulee vielä parempi tässä hommassa. Tai sitten luovutan heti alkuunsa. Kuulostaa aivan sellaiselta asialta jonka tekisin. Nyt on ehkä vähän huono päivä, jonka joku fiksumpi saataa huomata tästä kauniista kirjoitustyylistäni. Olisinpa ikuisesti positiivinen urpo joka ei tuntisi häpeän käsitettä. Ehkä kykenisin nauttimaan olemassaolostani astetta enemmän.

Enivei. Mun ei ehkä kannata kirjoittaa enempää nyt, en tiedä mistä tämä yllättävä ja ärsyttävä ininäolo tuli, mutta sen tiedän että kirjoittaminen vain pahentaa sitä. Joudun ajattelemaan liikaa. Chekatkaa toi video, ja pliis tykätkää/kommentoikaa sen katsottuanne, haluaisin kovasti tietää kiinnostaako ketään, vai kärsinkö turhaan alemmuuden puutteesta yrittäessäni sössöttää englantia kameralle ahdistuneena. Kiitos & hei!


//


Evening! I started T on monday! There have been no chances so far, which really doesn't suprise me. I uploaded my first transition video on my youtube channel (click click). It's awkward and horrible but whatever i guess, check that shit out. Maybe i'll get better and maybe one day i'll be able to make good videos. Or i'll just give up before i've even started properly. Sounds like something i'd do. 

Anyway, i really don't feel like writing anything right now. I'm tired, and today is not a good day. Check the video out and please like/comment if you do, i'd really like to know if anyone is even interested lol. Thanks & bye.

1.1.2016

2 0 1 6


Hyvää uuttavuotta! 

Itse olen päättänyt että 2016 tulee oleman vitun jees. Ja stressaava. Mut jees! Olen aloittamassa testot (sain muuten vihdoin ajan hormonipolille! 18.1. eli pikkuisen päälle pari viikkoa kunnes pääsen aloittamaan!!) ja muuttamassa pois, sekä toivottavasti pääsemässä opiskelemaan. Se on tietty vielä vähän kysymysmerkki, sillä kuten ehkä huomaatte, en ole ollut kauhean onnistunut tällä saralla. Mutta kaikki muu on varmaa! 

Tein myös lupauksia. Siis mä en usko uudenvuoden lupauksiin silleen oikeesti, joten sovitaan että nää on ennemminkin tavoitteita. 

1. Haluaisin hankkia vähintään kolme tatuointia tämän vuoden aikana.
2. Haluan opiskelemaan! Perkele. Tän on kyllä parempi onnistua, musta tuntuu että sekoan lopullisesti jos jatkan tällä samalla mallilla vielä eteenpäin.
3. Hankin ajokortin! Kaikki teoriatunnit on jo käyty ja ajot aloitettu, eli tämä edistyy koko ajan!
4. Aloitan ne perkeleen testot. Tämän tiedänkin jo varmaksi kuten ylempänä lukee, mutta haluan laittaa tänne edes jotain minkä tulen varmasti saavuttamaan....
5. Laitetaan sit samaan syssyyn se pois muuttaminen. Adios bitches, en kestä tätä taloa ja ihmisiä enää. Siis mä kuolen yksinäni varmaan viikossa, mutta parempi sekin!
6. Sitten se perus, eli haluaisin kroppani vähän parempaan kuntoon. Ajattelin aloittaa jonkinlaisen kuntoilun samalla kun aloitan hormonit, koska kaikki tietää että testosteroni on lihasbuusteri. Plus en halua lihoa heti jotain kymmentä kiloa testot aloittaessani, sillä sekin on täysin mahdollista!
7. Ja viimeiseksi vielä, aloitan sen vloggaamisen. Englanniksi. Tätä kammoan ehkä eniten. Tulen nolaamaan itseni niin pahasti, mutta mitäs pienistä! (Kuolema on varma.)

//

Happy new year!

 I've decided that 2016 is gonna be awesome! And stressful. But awesome! I'm gonna start T (I finally got my appointment @ the hrt clinic, i'll be starting T on the 18th of january!), i'm gonna move out, and i'm hoping i'll get accepted into a school. 

I also have some goals for 2016.

1. I want to get at least three tattoos this year.
2. I want to be accepted into a school, i want to study something! I'm gonna lose my mind if i keep doing absolutely nothing productive with my life.
3. I'm gonna get my drivers license. I've already made some progress on this one!
4. I'm gonna start T. I know it's gonna happen, and very soon, so technically there's no point in putting it here?? But i want this list to have at least one thing i know i'm gonna achieve, so....
5. I'm gonna move out. I seriously can't live here anymore and i'm beyond excited about this! I mean, i'm probably gonna die in about a week, because i have the survival skills of a guinea pig, but it's still better than living here! Side note, i have no idea about any guinea pig survival skills, so i'm just gonna assume they don't have any. Correct me if i'm wrong!
6. And then the one thing everyone always says. I want a better body. I'm gonna start exercising once i start T, since everyone knows testosterone is a muscle booster. However, it can also cause you to gain a lot of weigh, which is another reason i really should start working out.
7. And lastly, i'm gonna start vlogging. I'm absolutely terrified and i'm gonna embarrass myself so badly, but who cares! (me, i do. death is inevitable.)