22.8.2016

this is the anthem for the sick and rotten

 Berliinissä pongattu toveri joskus alkuvuodesta. Samaistun häneen, noin minäkin haluaisin hyppelehtiä pois.


Agh. Vituttaa. Olla minä. Arvostaisin toimivia aivoja. 
Myös blogini hidas päivitystahti vituttaa, ei siksi että kokisin tarvetta postata useammin tai jotain suurta surua siitä että en ole saanut tälläkään saralla mitään aikaiseksi, vaan siksi että kun tulee tarve avautua joudun selittämään saman tien viimeisen puolen vuoden tapahtumat koska ne liittyvät juttuun olennaisesti mutten ole kertonut niistä aikaisemmin..... 
Viimeksi inisin tulevasta muutostani ja siitä kuinka se ahdistaa, jos oikein muistan. No, muutto on hoidettu mutta ahdistus on yhä täällä. Ja nyt olen sitten muuttamassa takaisin vanhemmille. Kyl mä hei vähän päälle kuukauden asuin yksinäni. Saavutus sekin. Oma kämppä ahdistaa, en tiedä miksi.  Eikä tää täysin perseessä oleva sijainti kyllä ainakaan auta. Täällä on hyvät bussiyhteydet, vaan ei kulje junat. Ja tämä on paskempi homma ihmiselle joka kammoaa busseja. Olisi taas voinut miettiä loppuun saakka ennen kuin lähti muuttamaan. Toisaalta tuetun asumisen kautta et saa itse niin kauheasti paikkakuntaasi vaikuttaa. Hullun on pakko ottaa mitä tarjotaan. En tietty vain tämän takia ole muuttamassa, mutta se on ainoa syy minkä osaan erotella. Miljoona eri asiaa ahdistaa tässä kämpässä, mutten osaa kertoa mikä tässä nyt on oikeasti niin huonosti. Olen kuitenkin muuttamassa takaisin, se lienee se pointti. Torstaina menen keskustelemaan asumisohjaajani kanssa aiheesta. Vähän hävettää. (Tietty myös takaisin himaan muuttaminen ahdistaa, ei kyllä huvittaisi palata alkoholistimaman luokse kuuntelemaan sen sekopääjuttuja. Mutta sielläkin on parempi kuin täällä, joka taas kertoo siitä kuinka paskat fiilikset mulla on tässä asunnossa.)

Aloitin myös koulun 10.8. Erityiskoulu jonne pääsee vain ne harvat ja valitut. Opettajat muistivat kailottaa kuinka onnekkaita olemme kun tänne pääsimme, oli meinaa enemmän hakijoita kuin vuosiin, ja luokallehan otetaan vain 15 maksimissaan. Mahtoi vituttaa ensimmäisellä varasijalla ollutta. Tiedän tunteen, mulle kävi pari vuotta sitten samoin. Minulle tosin ei vapautunut paikkaa, toisin kuin tämän vuoden varasijalla roikkujalle. Ole hyvä.
Ensimmäiset pari päivää koulussa meni ihan hyvin, sitten iski aivoihin stoppi. Alkoi nonstop ahdistus joka tuntui fyysisenä pahana olona, sen pään sisäisen paskan lisäksi. Eikä ole muuten vieläkään mennyt ohi. Minä, joka en ole vuosiin satuttanut itseäni, olen oikeasti joutunut tappelemaan itseni kanssa etten urpo tekisi jotain aivan helvetin tyhmää. Rumat arvet eivät ole sen arvoisia. En nyt tiedä olenko lopettamassa koulun kokonaan vai vain vaihtamassa luokkaa valmalle, mutta itse olen kokonaan lopettamisen kannalla. Ei näillä aivoilla käydä koulua. Jotain päivätekemistä oletettavasti saadaan kipinän kautta järkättyä. Kunhan vain saisin tämän ahdistuksen helvettiin. Silti vituttaa ja häpeän aivan helvetisti. Ei mun vanhemmatkaan halua katsella tätä. Vuodesta toiseen samaa paskaa. Nekin varmaan haluais normaalin lapsen. Kyllä 19-vuotiaan pitäisi pärjätä ilman isän apua jokapäiväisessä elämässä. Pitäisi pystyä käymään koulussa ja ehkä vielä hei töissäkin siihen päälle. Mä nukun himassa. Ja menin vielä urpo antamaan niille jotain toivoa siitä että pystyisin itsenäistymään ja hoitamaan omia asioitani. Tällä hetkellä toivon etten ikinä olisi saanutkaan koko kämppää, enkä koulupaikkaa. Voisin syyttää muuta maailmaa saamattomuudestani. Nyt on vähän pakko myöntää että se kaikki on täysin oma vika.

Petän siis tällä itseni lisäksi isäni ja koko hoitohenkilökunnan joka on yrittänyt auttaa mua. Ehkä vähän kaikuu päässä erään kipinän työntekijän sanat siitä, kuinka hän uskoo minun valmistuvan tuosta koulusta kolmen vuoden kuluttua, ei epäilystäkään, sillä sen verran määrätietoista hommaa sinne pyrkiminen on ollut. Joo, jes, juu. Ja toisen työntekijän päivittely siitä kuinka olen täyttänyt kaikki tavoitteeni, oma koti ja koulupaikka, ja kuinka ylpeitä he siellä ovat nyt. Joo. Jes. Juu.

Vuosiin ei ole ollut näin kamala olla. Ymmärrän taas yläasteikäistä itseäni, jos se parka on ollut näin sekaisin niin ei ole suuri ihme että itsetuho on ollut jokapäiväinen kaveri. Huhhu. Tosin tästäkin voi repiä jotain positiivista, ainakin mulla on oikeasti mennyt välissä paremmin, edes jollain tasolla.

Ja tämä tekstikin on kuin yläasteikäisen Leon kirjoitusta. Helvetinmoista valitusta ilman itsesensuuria tai mietteitä siitä onko sitä kaikkea nyt ihan fiksu laittaa internettiin. Ainoa ero pikku-Leon ja nyky-Leon välillä on se että pikku-Leolla oli kavereita ja hyvä psyk.poli kontakti. Ouch.