Käväistiin ruotsissa Äitini, Siskon ja Madon kanssa viime kuussa. (Olihan se viime kuussa? Ajantaju ei ole vahvin ominaisuuteni.) Olisi mulla sieltä itse Tukholmastakin kuvia, mutta koska näitä oli a) helpompaa ja b) hauskempaa muokata, saatte (toistaiseksi) tyytyä tähän. Laivan kannella siis hilluin helvetinmoisessa tuulessa yrittäen saada siedettäviä kuvia nätistä taivaasta, mutta valitettavasti epäonnistuin tavoitteessani. Minähän siis yritin vielä saada siitä itse kuusta selkeitä kuvia, mutta enhän minä pystynyt kun sormet jäätyivät irti eikä asetusten säädöstäkään meinannut tulla mitään. Jalustaakin olisin kipeästi tarvinnut t. tärisevä vanhus. No mut, kyllä nääkin menee vaikka alkuperäiseen verrattuna ovatkin vähän surkeita!
Ja nyt itselleni ominaiseen tapaan hyppään taas aivan toiseen aiheeseen: Minä, epäonnistunut ihminen. Ei vaan, sähköpostiviestien vaikeuteen. Siis normaalille ihmiselle nekin ovat varmaan helppo ja yksinkertainen juttu, mutta mulle niiden lähettäminen (tai edes lukeminen) on melkein ylitsepääsemättömän haastavaa. Olen viime päivinä kommunikoinut sähköpostin kautta tatuointiartistini kanssa, enkä kyllä yhtään odottanut tätä stressin määrää! Mullehan tulee normaalisti viestejä pelkästään fanfiction-sivuilta joissa ilmoitetaan tarinan x päivittyneen ja tästä pääset lukemaan fiktiivisistä hahmoista kärsimässä ollos hyvä. No on siellä ehkä muutakin, mutta siis ei mitään sellaista joka vaatisi minkäänasteista kanssakäyntiä.
Luulin naiivisti vielä kykeneväni sähköpostiviestien lähettämiseen. En muuten kykene. Ainakaan ilman että joku pitelee mua kädestä vieressä ja hokee mulle että se viesti on ihan ok ja lähetä se nyt vaan poika! Huhhu.
Nytkin mulla on viereisessä välilehdessä auki mun s-posti, ihan vain odottamassa että saisin vahvistettua ajan tatuointini viimeistelyyn. (Siitä lähti vähän turhan paljon mustetta parantumisen aikana, joten lupasivat ilmaiseksi parannella sitä. Kelpaa köyhälle.) Auttakaa, ei ole enää normaalia! Sosiaalisten tilanteiden pelko on ehkä vittumaisin asia jonka tiedän, siis en kykene sanomaan mitä tässä edes oikeasti pelkään. Toiseksi vittumaisinta on kun lääkäri ei usko etten oikeasti tiedä mitä pelkään, kunhan pelkään. Täysin irrationaalista paskaa tämäkin. Agh.
Tuohon sivupalkissa olevaan kyselyyn saa muuten yhä vastata! Kyllä musta tuntuu että päädyn ainakin kokeilemaan kaksikielisyyttä, mutta kerätään nyt mielipiteitä kuitenkin.
Ensi kertaan!