24.8.2014

Maybe I’d be happy if you give me drugs, drugs can make a fuck last all night long


Totuus on, että oikeasti tykkään huulipunasta. Ja meikeistä ylipäätään. En vain kehtaa käyttää moisia julkisesti, koska tässä yhteiskunnassa meikki = nainen. Ja näin ei todellakaan kohdallani ole. Yksi monista syistä miksi haluaisin mahdollisimman nopeasti tranhoidot käyntiin on se, että miehistyessäni voisin pukeutua ja meikata täysin miten haluan, ja minut nähtäisiin joka tapauksessa miehekkäänä. En nyt tiedä saiko tästä selityksestä mitään selvää, toivottavasti edes jokunen onneton sielu ymmärsi pointtini.

Polilla kerroin jättäneeni lääkkeet syömättä. Sain saarnan ja vähän uhkailua päälle. Mulla nyt on kuitenkin mennyt ihan hyvin ilman lääkkeitäkin ja koen edistyneeni puhumisen kanssa mielettömästi, joten en tiedä ansaitsinko taas sitä toivottoman tapauksen leimaa otsaani. Uhkailtiin ettei transpolillakaan tälläistä haluta hoitaa, mikä on ehkä jo hiukan alhainen veto. Tiedän olevani kykenemään sitoutumaan 100% transhoitoihin, tiedän miten ne menevät ja tiedän niiden auttavan. Olen kuitenkin halunnut tätä jo niin monta vuotta. Se on vähän eri asia kuin mielialalääkkeet, jotka eivät edes auta. Ihan itse olen aina repinyt itsetuhoisen perseeni maasta ja opetellut elämään. Vieläkään en elä mitään täyttä ja mielenkiintoista elämää, en lähellekään, mutta ainakaan en enään aktiivisesti koita tappaa itseäni. Ja se on jo paljon se. Loppujen lopuksi tuntuu, että palaan kuitenkin syömään lääkkeitä jossain vaiheessa. Asenne minua kohtaan on aina järkyttävää, kun saadaan selville etten olekaan vetänyt lääkkeitä, ja se muuttuu vasta kun suostun syömään niitä samoja pillereitä jotka eivät auttaneet niillä viimeisellä kymmenellätuhannella kerrallakaan.

Koulua en saanut aloitettua. Polilla kävin pitkästä aikaa ja paskan maku jäi vähän suuhun. Toisaalta luvattiin sieltä suunnasta ottaa yhteyttä kipinään. Lisäksi olen ilmeisesti mukana jossain seinämaalausprojektin suunnittelussa polilla???? Ja terapeuttini lupasi kysellä tutuilta josko joku haluaisi tutustuttaa minua maskeeraajan ammattiin, joka oli kyllä tosi kiva. Joten ehkei se paskan maku olekaan ihan niin vahva, kuin äsken kuvittelin. Ylidramaattinen teini olen, sitä en kiellä. (Vaikka yhä lääkeasiat ja väärä diagnoosi vituttavat.)

17.8.2014

Millions and billions and trillions of stars but I’m down here low fussin’ over scars on my soul


 Olen ollut seikkailemassa viimeisen viikon. Autolla ruotsin kautta norjaan, ja taas ruotsin kautta takaisin suomeen. Matkalla eksyttiin vuorille ja jouduttiin lehmälauman saartamaksi, nähtiin jeesus-poro, nukuttiin helvetin kylmässä autossa ja piilouduttiin tavarakasan alle lipunmyyjiä ja vartijoita piiloon rahaa säästääksemme pariin otteeseen. Mutta siitä myöhemmin. Hyvä reissu oli. 

Koulu minulla alkaisi huomenna. Ei se, minne alunperin hain, mutta keudaan nivel-luokalle pääsin. Eipä minua sinänsä se kiinnostaisi, varsinkaan jos se on yhtään samanlainen kuin akku, mutta saapi nähdä. Jotainhan tässä on pakko päästä tekemään, ei pää kestä toista vuotta kotona. Kyllä minä nyt ainakin yritän käydä siellä, määrittelen sitten onko se sen arvoista ja jos ei ole niin hakeudun vain suosiolla taas kipinään, sieltä kun ovat luvanneet minua näissä asioissa auttaa. Pelottaa kyllä jo valmiiksi aika perkeleesti. 

En oikeasti jaksaisi taas itseäni. Enkä muita ihmisiä. Introverttinä on ottanut koville ihmiskontakti 24/7 viimeisen viikon aikana, enkä nyt edes koulun takia pääse erakoitumaan. Pelottaa taas edes puhua koulusta, tuntuu kuin olisin jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan sen kanssa ja joudun vain pettymään huomenna itseeni kun en uskallakaan. Tai viimeistään viikon päästä olen jo niin turta siihen että jään taas vain kotiin. Pessimisti ei pety ja silleen, mutta joudun myös elämään koko ajan siinä tiedossa että epäonnistuminen on todennäköistä. Mutta kyllä minä aion yrittää.

Jotain positiivistakin elämässä on. Sain silittää lehmiä ja näin maailman kauneimman poron. Hai tapaus oli myös ikimuistoinen.

6.8.2014

TV taught me how to feel now real life has no appeal


Näytän 12-vuotiaalta pikkupojalta. Ehkä minä olen. 

Olen hengissä toistaiseksi, vaikka blogin päivitys ei viime aikoina olekaan sujunut. Pieni ääni pääni sisällä käskee ilmoittamaan että taukoilen tästä puuhasta tällä hetkellä, ihan vain, jotta en joutuisi kokoajan stressaamaan blogin hiljaiselosta. Toisaalta en halua sanoa pitäväni taukoa, koska sitten taas stressaa se etten saisi postata koska minähän olen blogitauolla. Pyhpah vaikeaa olla minä. Oikeasti ainoa juttu joka blogin kanssa mättää tällä hetkellä on se etten jaksa muokata kuvia. Eikä minulla oikeastaan ole kerrottavaa. Tosin eipä minulla koskaan, yleensä vain suodan tänne mitä paskaa tahansa joka sattuu sillä hetkellä olemaan mielessä. Kuvien puuttuminen on se oikea ongelma. Tai siis kuvien muokaaminen. Kun laiskottaa eikä vain jaksa, vaikka kyllä minulla tiedostojen kätkössä olisi vaikka kuinka paljon julkaisematonta materiaalia. 

Tuhlaan päiväni katsomalla sarjoja ja elokuvia sekä lukemalla fickejä, eikä se oikeastaan edes haittaa minua. Suurin ilo elämääni sattuu tulemaan fiktionaalisista hahmoista. Tuntuu, etten koskaan kykene luomaan yhtä rakastavaa suhdetta oikeisiin ihmisiin. Eikä sekään välttämättä minua haittaa. Ehkä vähän, mutta olen suurimmilta osin hyväksynyt osani.