TV taught me how to feel now real life has no appeal

Näytän 12-vuotiaalta pikkupojalta. Ehkä minä olen. 

Olen hengissä toistaiseksi, vaikka blogin päivitys ei viime aikoina olekaan sujunut. Pieni ääni pääni sisällä käskee ilmoittamaan että taukoilen tästä puuhasta tällä hetkellä, ihan vain, jotta en joutuisi kokoajan stressaamaan blogin hiljaiselosta. Toisaalta en halua sanoa pitäväni taukoa, koska sitten taas stressaa se etten saisi postata koska minähän olen blogitauolla. Pyhpah vaikeaa olla minä. Oikeasti ainoa juttu joka blogin kanssa mättää tällä hetkellä on se etten jaksa muokata kuvia. Eikä minulla oikeastaan ole kerrottavaa. Tosin eipä minulla koskaan, yleensä vain suodan tänne mitä paskaa tahansa joka sattuu sillä hetkellä olemaan mielessä. Kuvien puuttuminen on se oikea ongelma. Tai siis kuvien muokaaminen. Kun laiskottaa eikä vain jaksa, vaikka kyllä minulla tiedostojen kätkössä olisi vaikka kuinka paljon julkaisematonta materiaalia. 

Tuhlaan päiväni katsomalla sarjoja ja elokuvia sekä lukemalla fickejä, eikä se oikeastaan edes haittaa minua. Suurin ilo elämääni sattuu tulemaan fiktionaalisista hahmoista. Tuntuu, etten koskaan kykene luomaan yhtä rakastavaa suhdetta oikeisiin ihmisiin. Eikä sekään välttämättä minua haittaa. Ehkä vähän, mutta olen suurimmilta osin hyväksynyt osani.