find your way back to the grave

Nyt ei runosuoni syki niin ei aleta pakolla vääntämään, kunhan halusin heittää nämä kuvat tänne pikaisesti. Sillee halloweenin kunniaksi? Kuvat on otettu keskellä yötä erittäin huonossa valaistuksessa, sori siis laadusta!
Anyway, hyvää halloweenia kaikille, vaikka sitä ei suomessa juhlitakaan. Me pidettiin omat erittäin kämäiset bileet jo lauantaina aika väsyneissä tunnelmissa, mutta kivaa oli silti. Vähän haaveilen et joku vuosi mulla olisi kavereita ja voisin pitää kunnon naamiaisjuhlat, mut se taitaa mun sosiaalisilla kyvyillä olla melko mahdoton unelma. Toisaalta sain just uusia lääkkeitä ahdistukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon, eli mistäs sitä tietää jos ne vaikka auttais ja onnistuisin taas luomaan sosiaalisia kontakteja. Mikä villi ajatus!

so i'm a little bitter, baby, keep on coming back

Tähän blogiinkin voisi yrittää taas joskus panostaa. En lupaa mitään, mutta ehkä pikkuhiljaa palailen tähänkin maailmaan vähän aktiivisemmaksi osallistujaksi. En tiedä mihin tyylisuuntaan blogiani haluaisin viedä, mutta ehkä sekin selkiintyy joskus. Olen kuitenkin ajatellut että ne angstisimmat ajatukseni voisin alkaa jättämään pois julkisesta levityksestä. Huomiohuorana voi olla vaikeaa, joten olen pohtinut myös anonyymin blogin avaamista. Saisi yhä leviteltyä ongelmiansa pitkin nettiä, mutta ilman omaa naamaansa eikä kukaan pystyisi suoraan yhdistämään sisältöä meikäläiseen. Tämä blogi sitten pysyisi täällä johon voisin sitten dumpata kuvat ja ne ei-niin-nolot asiat. The dream. (En kuitenkaan halua haudata täysin mt-aiheita saatikä muita "tabuja" tästäkään blogista. Ne ovat osa mua, ja mun mielestä näistä aiheista on tärkeä puhua. Sen sijaan ne tru teinin angstiset avautumiset ovat se osa jonka haluaisin jättää pois.)  No mutta, katsotaan mihin päädyn! Sitä pohtiessani mulle saa heittää postausehdotuksia, jos sitä kautta pääsisin vähän enemmän tähän hommaan kiinni. Jos mulla nyt enää aktiivisia lukijoita on tämän taukoilun jälkeen :---D 

Sananen vielä postauksen kuvista (ja vähän kuulumisia)! 

Kuvat on otettu siis ex-kämppäni parvekkeelta, josta oli mahtavat näkymät ja hyvä valaistus pärstäkuvien ottamiseen. Meikillä ole mitään kummempaa tarinaa, kunhan halusin testata tuota kultaista luomiväriä jonka ostin Sephorasta Sevillassa käydessäni. Kuvissa mukana myös kummalliset pigmenttimuutokset ihossani, selkäakne sekä jos tarkasti tihrustatte pienet amisviikseni jotka kovasti yrittävät vallata naamaani ahkerasta sheivaamisesta huolimatta. Helvete.

Muutin tosiaan takaisin vanhempien kanssa saman katon alle syyskuun lopussa. Olin siitä hetken erittäin ahdistunut, mutta nyt olen taas rauhoittunut. Mä olen nuori, mulla on aikaa. Mulla on pian sosiaalityöntekijän kanssa tapaaminen, jossa toivottavasti saan jonkinlaista selkeyttä suunnitelmiini. Tai siis, jos edes saisin tehtyä niitä suunnitelmia. En nyt kuitenkaan jaksa liikoja stressata asumisaiheesta, koulu on se kuumempi peruna. (Kiitos suomen kieli äskeisen lauseen mahdollistamisesta.) Siellä olen yhä kirjoilla, mutta nyt olen useamman viikon käynyt siellä kerta tai kaksi viikossa. Olen itse vakaasti päättänyt lopettaa sen mahdollisimman pian, mutta en ole toistaiseksi kehdannut. Niin moni mua kuitenkin yrittää saada käymään siellä, enkä halua olla pettymys. Tuskin siellä silti enää kauhean kauaa roikun. Sitten onkin kysymys mitä seuraavaksi. Ja milloin voin yrittää uudestaan. Tuskin uskallan nykyiseen kouluuni enää ikinä hakea, vaikka musta tuntuu että fiksuinta olisi ensin antaa itselleen aikaa kuntoutua ja sitten palata samaan mestaan. Mutta kun olen jo aiheuttanut siellä niin paljon vaivaa olemalla vaikea, eivät varmaan enää suostuisi minua sinne ottamaan. Onneksi kyseessä ei ole ainoa erityisoppilaitos suomessa, mutta kirpaiseehan se silti vähän kun tällä tavalla ryssin mahdollisuuteni. Huhhu. Oikeasti haluaisin opiskelemaan maskeerausta, mutta se maksaa eikä mulla ole tosiaankaan kymppitonnia heittää koulutukseen, varsinkaan kun takeita siitä että pystyisin siellä käymään ei ole. Muista unelmista en sitten tiedä. Mutta onhan tässä elämä aikaa. (Tuo nyt ei muuten oikeasti yhtään kuvasta ajatuksiani tämän hetkisestä tilanteestani koulun suhteen ollenkaan, halusin vain vaikuttaa rohkaisevalta näin loppuun. Oikeasti olen kauhuissani ja romahtamispisteessä stressin kanssa. Mut muuten menee ihan jees!)

this is the anthem for the sick and rotten

 Berliinissä pongattu toveri joskus alkuvuodesta. Samaistun häneen, noin minäkin haluaisin hyppelehtiä pois.

Agh. Vituttaa. Olla minä. Arvostaisin toimivia aivoja. 

Myös blogini hidas päivitystahti vituttaa, ei siksi että kokisin tarvetta postata useammin tai jotain suurta surua siitä että en ole saanut tälläkään saralla mitään aikaiseksi, vaan siksi että kun tulee tarve avautua joudun selittämään saman tien viimeisen puolen vuoden tapahtumat koska ne liittyvät juttuun olennaisesti mutten ole kertonut niistä aikaisemmin..... 

Viimeksi inisin tulevasta muutostani ja siitä kuinka se ahdistaa, jos oikein muistan. No, muutto on hoidettu mutta ahdistus on yhä täällä. Ja nyt olen sitten muuttamassa takaisin vanhemmille. Kyl mä hei vähän päälle kuukauden asuin yksinäni. Saavutus sekin. Oma kämppä ahdistaa, en tiedä miksi.  Eikä tää täysin perseessä oleva sijainti kyllä ainakaan auta. Täällä on hyvät bussiyhteydet, vaan ei kulje junat. Ja tämä on paskempi homma ihmiselle joka kammoaa busseja. Olisi taas voinut miettiä loppuun saakka ennen kuin lähti muuttamaan. Toisaalta tuetun asumisen kautta et saa itse niin kauheasti paikkakuntaasi vaikuttaa. Hullun on pakko ottaa mitä tarjotaan. En tietty vain tämän takia ole muuttamassa, mutta se on ainoa syy minkä osaan erotella. Miljoona eri asiaa ahdistaa tässä kämpässä, mutten osaa kertoa mikä tässä nyt on oikeasti niin huonosti. Olen kuitenkin muuttamassa takaisin, se lienee se pointti. Torstaina menen keskustelemaan asumisohjaajani kanssa aiheesta. Vähän hävettää. (Tietty myös takaisin himaan muuttaminen ahdistaa, ei kyllä huvittaisi palata alkoholistimaman luokse kuuntelemaan sen sekopääjuttuja. Mutta sielläkin on parempi kuin täällä, joka taas kertoo siitä kuinka paskat fiilikset mulla on tässä asunnossa.)

Aloitin myös koulun 10.8. Erityiskoulu jonne pääsee vain ne harvat ja valitut. Opettajat muistivat kailottaa kuinka onnekkaita olemme kun tänne pääsimme, oli meinaa enemmän hakijoita kuin vuosiin, ja luokallehan otetaan vain 15 maksimissaan. Mahtoi vituttaa ensimmäisellä varasijalla ollutta. Tiedän tunteen, mulle kävi pari vuotta sitten samoin. Minulle tosin ei vapautunut paikkaa, toisin kuin tämän vuoden varasijalla roikkujalle. Ole hyvä.

Ensimmäiset pari päivää koulussa meni ihan hyvin, sitten iski aivoihin stoppi. Alkoi nonstop ahdistus joka tuntui fyysisenä pahana olona, sen pään sisäisen paskan lisäksi. Eikä ole muuten vieläkään mennyt ohi. Minä, joka en ole vuosiin satuttanut itseäni, olen oikeasti joutunut tappelemaan itseni kanssa etten urpo tekisi jotain aivan helvetin tyhmää. Rumat arvet eivät ole sen arvoisia. En nyt tiedä olenko lopettamassa koulun kokonaan vai vain vaihtamassa luokkaa valmalle, mutta itse olen kokonaan lopettamisen kannalla. Ei näillä aivoilla käydä koulua. Jotain päivätekemistä oletettavasti saadaan kipinän kautta järkättyä. Kunhan vain saisin tämän ahdistuksen helvettiin. Silti vituttaa ja häpeän aivan helvetisti. Ei mun vanhemmatkaan halua katsella tätä. Vuodesta toiseen samaa paskaa. Nekin varmaan haluais normaalin lapsen. Kyllä 19-vuotiaan pitäisi pärjätä ilman isän apua jokapäiväisessä elämässä. Pitäisi pystyä käymään koulussa ja ehkä vielä hei töissäkin siihen päälle. Mä nukun himassa. Ja menin vielä urpo antamaan niille jotain toivoa siitä että pystyisin itsenäistymään ja hoitamaan omia asioitani. Tällä hetkellä toivon etten ikinä olisi saanutkaan koko kämppää, enkä koulupaikkaa. Voisin syyttää muuta maailmaa saamattomuudestani. Nyt on vähän pakko myöntää että se kaikki on täysin oma vika.

Petän siis tällä itseni lisäksi isäni ja koko hoitohenkilökunnan joka on yrittänyt auttaa mua. Ehkä vähän kaikuu päässä erään kipinän työntekijän sanat siitä, kuinka hän uskoo minun valmistuvan tuosta koulusta kolmen vuoden kuluttua, ei epäilystäkään, sillä sen verran määrätietoista hommaa sinne pyrkiminen on ollut. Joo, jes, juu. Ja toisen työntekijän päivittely siitä kuinka olen täyttänyt kaikki tavoitteeni, oma koti ja koulupaikka, ja kuinka ylpeitä he siellä ovat nyt. Joo. Jes. Juu.

Vuosiin ei ole ollut näin kamala olla. Ymmärrän taas yläasteikäistä itseäni, jos se parka on ollut näin sekaisin niin ei ole suuri ihme että itsetuho on ollut jokapäiväinen kaveri. Huhhu. Tosin tästäkin voi repiä jotain positiivista, ainakin mulla on oikeasti mennyt välissä paremmin, edes jollain tasolla.

Ja tämä tekstikin on kuin yläasteikäisen Leon kirjoitusta. Helvetinmoista valitusta ilman itsesensuuria tai mietteitä siitä onko sitä kaikkea nyt ihan fiksu laittaa internettiin. Ainoa ero pikku-Leon ja nyky-Leon välillä on se että pikku-Leolla oli kavereita ja hyvä psyk.poli kontakti. Ouch.